?

Log in

Edelliset 10

6. tammik. 2011

prinsessaleikki

Uusi blogi! Ja hyvästit Bristolille.


Järkyttävää, kuinka laiskasti olen tätä viime aikoina päivittänyt! Olen katsonut paljon elokuvia ja tuntenut syyllisyyttä, kun en ole kirjoittanut niistä tänne...

Anyway, nyt puhaltavat muutoksen tuulet. Olen tällä viikolla aloittanut uuden blogin, joka on sisällöltään laajempi kuin tämä nykyinen. Kirjoitan uudessa blogissani muustakin kulttuurista kuin elokuvista ja kerron samalla vähän omasta elämästäni (korviketta sille etten ole enää Facebookissa) enkä pyri näin pitkiin teosanalyyseihin kuin tässä blogissani. Tarkoitukseni on päivittää uutta blogiani ahkerasti muutaman kerran viikossa. En enää päivitä tätä Livejournalin Taikalyhty-blogiani.
.
Tervetuloa siis tästä klikkaamalla lukemaan Blogspotin blogiani Sateenkaarenmaalari.

* * *

Voisin kuitenkin mainita jotain joulukuun lopun elokuvakokemuksiani, joista en ole tänne kirjoittanut. Kävin nimittäin hyvästelemässä elokuvateatteri Bristolin sen viimeisellä aukioloviikolla. R.I.P. Nyyh.

Kävin katsomassa Bristolissa uuden suomalaisen elokuvan Rare Exports, joka on kerrankin aidosti hauska ja pelottava suomalainen elokuva. Siis suomalainen komedia, jota katsoessani myös nauran! Mieleeni ei edes tule muita suomalaisia kauhu- ja fantasiaelokuvia! Rare Exports hyödyntää juuri sitä suomalaista outoutta, jota brändiryhmät peräänkuuluttavat. Nyt kun vanhanajan pelottava joulupukki on käsitelty, niin milloinkohan näemme suomalaisen fantasiaelokuvan Kalevalasta? Etukäteen vähän vierastin Rare Exportsia, koska olin lukenut, että siinä ei esiinny yhtään naishahmoa. Olen yhä sitä mieltä, että yksi elokuvan kovista äijistä olisi voinut olla rämäpäinen kovismuija, koska ei naishahmojen aina tarvitse olla järkeviä tai seksikkäitä, mutta toimi elokuva näinkin. Jotenkin inspiroivaa  tietää, että elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Jalmari Helander, joka ei ole päivääkään opiskellut elokuvantekoa.

Kävin Bristolin viimeisenä aukiolopäivänä sunnuntaina 19.12. katsomassa siellä elokuvan Paluu tulevaisuuteen. Oli kivaa säpinää kun koko leffateatteri oli loppuunmyyty. Miinusta vain siitä, että filmikela oli niin vanha, että katkesi tosi monta kertaa... En tiedä, miten olen onnistunut aikaisemmin missaamaan tämän 1980-luvun kulttileffan. Elokuva oli oikein söpö ja hauska. Lisäksi siinä aikamatkataan suosikkivuosikymmenelleni 1950-luvulle!

Muista näkemistäni elokuvista voisin mainita kaksi lesbistä elokuvaa. Sain serkultani joululahjaksi dvd:n Erään avioliiton muotokuva. Kyseessä on BBC:n kolmen ja puolen tunnin minisarja jo vuodelta 1990. Elokuva kertoo tositarinan kirjailija Vita Sackville-Westistä (1892-1962), jolla oli rakkaussuhde myös kirjailija Virginia Woolfiin. Vita oli Virginian kuuluisan Orlando-romaanin esikuva. Elokuva kuitenkin keskittyy vain Vitan rakkausavioliittoon Haroldin kanssa sekä sen rinnalla olleeseen rakkaussuhteeseen kauniiseen Violettiin. Vitan ja Violetin suhde on alkanut jo ystävyydestä lapsuudessa, ja he tajuavat aikuisina olevansakin intohimoisen rakastuneita toisiinsa. Suhde on kuitenkin kielletty eikä Vita halua jättää aviomiestään, joten syntyy paljon kiihkoa, kyyneleitä ja tuskaa... Vita taisi olla ensimmäisiä biseksuaaleja polyamoristeja, joka yritti toteuttaa elämäntapaansa.

Vuokrasin leffailtaan elokuvan Viattomuuden uhrit (Iso-Britannia / Irlanti / Espanja 2009). Mikä voisikaan kuulostaa paremmalta kuin sisäoppilaitos, 1930-luku, tyttöjen välistä ystävyyttä ja salaisia ihastumisia  - ja ne ihanat vanhanajan uimapuvut! Elokuvassa ihastuminen on tosin enemmänkin kaipausta ja siinä on hyvin raadollisia sävyjä. Oikeastaan elokuvassa lesbous näyttäytyy kieroutuneena ja väkivaltaisena, ei romanttisena rakkautena. En tiedä, voiko edes puhua lesboelokuvasta. Lisäksi elokuva kierrättää hyvin paljon tuttua kamaa muista naisten tekemistä "naisten elokuvista" ja tyttökirjoista, eikä siten ole kovinkaan omaperäinen. Ihan katsottava silti, ja hyvä esikoiselokuva! Elokuvan keskiössä on nuori opettajatar, joka on ristiriitainen hahmo: karismaattinen, innostava ja boheemi mutta myös kypsymätön ja arka lapsinainen.  Elokuvan koulutyttöjen välinen raaka nokkimisjärjestys ja kateus tuovat mieleen romaanin Kärpästen herra.

11. jouluk. 2010

juhannusneito

Naamani on poistunut kirjasta

EDIT. Voisitte muuten antaa mulle sähköpostiosoitteitanne! Lähdin Facebookista sen verran nopeasti, että tajusin myöhemmin, ettei mulla ole kaikkien uusien kavereideni meiliosoitteita...


Ajattelin varmuuden vuoksi ilmoittaa myös täällä, että olen juuri lopettanut Facebookin tilini, jos joku ihmettelee sitä, miksemme enää ole siellä kavereita. Mitään draamaa ei siis ole tapahtunut, heh.


Toivottavasti en saa kauheita vieroitusoireita...

7. jouluk. 2010

Suomenlinnan Café Vanillen terassilla

Lista


Huh, hirveästi koko ajan kaikkea (hauskaa) tekemistä, enkä ole ehtinyt päivittää tätä blogiani!! Nytkin väsyttää, joten tavoistani poiketen tyydyn vain listaamaan elokuvat, jotka olen nähnyt sitten viime päivitykseni. Olen pitänyt hurjasti jokaisesta filmistä (tuon Rakkauteni kesän olin nähnyt ennenkin)! Kirjoitan taas seuraavalla kerralla kunnon kritiikin...


Scott Pilgrim vastaan maailma


- televisiosta: Riemuloma Rivieralla (Les vacances de Monsieur Hulot, Ranska 1953).

- Tennispalatsissa: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. The World, USA, Kanada 2010)
 
- televisiosta: Rakkauteni kesä (My Summer of Love, Iso-Britannia 2004)

- vuokradvd:ltä: Poutapilviä ja lihapullakuuroja, animaatio (Cloudy with a Chance of Meatballs,  USA 2009)

Animaation tunnusbiisi Raining Sunshine on ehkä pirtein koskaan.


Tänään aion kohta katsoa Ykköseltä elokuvan Pilvissä leijuen (Odette Toulemonde, Ranska 2006).


28. marrask. 2010

Suomenlinnan Café Vanillen terassilla

Tapasin pitkän tumman muukalaisen...




Kävin kaksi päivää sitten elokuvateatteri Maximin "hienostuneella" parvella katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan You Will Meet a Tall Dark Stranger (USA, Espanja 2010). Allen on lempiohjaajiani, joten olin jo odottanut leffan näkemistä.

Hassua, ettei tämänkään elokuvan nimeä ole suomennettu. Mielestäni kuulostaisi yhtä hyvältä, jos elokuvan nimi olisi suoraan käännettynä Tapaat pitkän tumman muukalaisen. Alkuperäinen nimi ei ole englanniksi vakiintunut kääntymätön sanonta eikä sisällä mitään sanaleikkejä, jotka katoaisivat suomennoksessa. Ehkä tarkoitus on vain saada Suomessa olevat englantia puhuvat turistit ja maahanmuuttajat löytämään tämän elokuvan, koska Woody on ohjaajana tunnettu lähes kaikkialla maailmassa.

Elokuvassa on se jännittävä ristiriitaisuus, että vaikka se on genreltään komedia, niin sen maailmankuva on pessimistinen. Tarinassa on paljon henkilöhahmoja - ja kaikilla menee huonosti niin leffan alussa kuin lopussa. Henkilöillä on isoja ongelmia niin työelämässä kuin rakkaudessa. Heti alkuun lainataan Shakespearen näytelmän sanoja, jotka menevät suurin piirtein niin, että "elämä on täynnä tohinaa, mutta loppujen lopuksi kaikki on merkityksetöntä".  Elokuvan henkilöt tavoittelevat kiihkeästi romanttista rakkautta, seksiä, menetettyä nuoruutta, rahaa tai menestystä (aina taide-)uralla. He haluavat lähes pakkomielteisesti juuri sitä, mitä heiltä sillä hetkellä puuttuu. Kuitenkin henkilöhahmojen toiveet ovat vain harhoja vailla pohjaa, omat kyvyt eivät riitä, he ovat menneisyydessä tehneet vääriä valintoja ja tulkitsevat toisiaan väärin. Näin synkkiä aiheita onkin parasta lähestyä mustalla huumorilla, koska muuten elokuva olisi liian karvas kalkki nieltäväksi. Tarina tarjoilee katsojille ahdistusta, naurua ja helpotusta.

Nimi You Will Meet a Tall Dark Stranger  viittaa siihen, kuinka me kaikki koko ajan odotamme jotakin: että yhtäkkiä tulisi suuri muutos, jonka jälkeen olisimme satumaisen onnellisia. Kuitenkin lupaus äkillisestä onnesta on yleensä epärealistinen. Toivo saattaa sumentaa harkintakykymme ja näemme vihjeitä menestyksestä (rakkausrintamalla tai uralla), johon ei ole todellisia edellytyksiä. Sinänsä erikoista on, että näin synkän sanoman takana on käsikirjoittaja ja ohjaaja Woody Allen, joka itse on saavuttanut unelmaurallaan kaiken, mitä kuvitella saattaa, ja on myös hyvin varakas ja naimisissa nuoren, rakastamansa naisen kanssa (ei mennä nyt siihen seikkaan, että kysessä on hänen entisen vaimonsa adoptiotytär...).  

Nuorista naisista puheen ollen, elokuvassa on jälleen monia Woodyn käsikirjoituksesta toiseen kierrättämiä teemoja, kuten vanhan neuroottisen, älykkään miehen ja nuoren, seksikkään bimbon välinen avioliitto (Woodyn elokuvissa mennään myös romanttisesti paljon naimisiin, tässäkin elokuvassa useammat henkilöt astuvat avioon). Samanlainen asetelma oli myös Woodyn edellisessä elokuvassa Whatever Works, joka oli positiivisempi ja myös hersyvämpi kuin uutuus. Whatever Worksissa nuori tyttö on naiivi mutta herttainen hahmo ja hän on aidosti ihastunut vanhaan äreään neroon, mutta uutuudessa tyttö on kirjaimellisesti huora. Tällä kertaa avioliiton yhtenä isoimmista syistä on vanhuksen surkuhupaisa nuoruuden tavoittelu ja nuoren naisen halu saada rahaa kalliisiin vaatteisiin. Jotenkin sitä on silti katsojana vaikea uskoa, että isoisä-ikäinen ryppyinen mies (Anthony Hopkins) ja nuori jumalatar-vartaloinen seksipommi (Lucy Punch) olisivat eroottisessa ja romanttisessa suhteessa... Amerikkalaisessa kulttuurissa näin isot ikäerot miesten ja naisten välillä taitavat olla yleisempiä kuin Suomessa.

Elokuvassa myös kritisoidaan vielä nykyään (nuoruuden palvonnan lisäksi) rehottavaa taikauskoa, joka saa ihmiset tekemään kohtalokkaita päätöksiä täysin tuulesta temmatuin perustein, kuten uskomaan ennustajien neuvoja raha-asioissa. Elokuva käsittelee myös elämän haurautta, onnettomuuksia, joihin joutuu vain koska on väärällä hetkellä väärässä paikassa.

Teos saa hatunnoston siitä, että siinä on näkyviä roolisuorituksia myös vanhoilla näyttelijöillä. Keskiössä ovat avioeron jälkeen ennustajalle hakeutuva eläkeläisrouva sekä hänen jo tässä aikaisemmin mainittu nuoruutta tavoitteleva ex-aviomiehensä. Lisäksi elokuvassa on muutenkin hyvin eri-ikäisiä näyttelijöitä.

Woodyallenimaiseen tapaan elokuvassa on myös petosjuoni, jossa ennen rehtiä elämää elänyt henkilö epätoivon hetkellä ja tilaisuuden yllättäen koitettua yrittää törkeästi huijaamalla tavoitella parempaa elämää. Rikollinen keino on sekä ymmärrettävä että hyvin tuomittava. Tässäkin tapauksessa rikos vaatii jonkun viattoman (vieläpä ystävän) uhraamista. Kuitenkin Woodyn elokuvissa tarinat ovat täynnä elämän sattumanvaraisuutta ja yllätyskäänteitä, joita kukaan ei voi ennustaa.



****

Ja vielä kaksi muuta komediaa:

Olen tällä viikolla katsonut  YLE  Teemalta kaksi elokuvaa, myös komedioita. Digiboxilta katsoin mustan komedian The Ladykillers (USA 1955), joka oli erittäin hauska. Elokuvassa miehistä koostuva rikosjoukko kokoustaa vanhan kiltin rouvan vuokrahuoneessa, ja suunnittelee pankkiryöstöä ja todistajaksi joutuneen vanhan rouvan saamista hengiltä, mutta kaikki meneekin pieleen. Tosin täytyy sanoa, että mielipiteeni poikkeaa tässä kriitikoista, koska pidän enemmän elokuvan vuoden 2004 uusintaversiosta, jonka ovat tehneet Coenin veljekset ja pääosassa on Tom Hansk. Uusintaversiossa vitsit viedään pidemmälle ja huumori on kreisimpää, joka vetoaa näin jo lähes kaiken nähneeseen nykykatsojaan.

Tänään katsoin jo ennenkin näkemäni mykkäkauden klassikkokomedian Turvallisuus viimeiseksi (Safety Last, USA 1923), joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Tuhannen dollarin nousukas. Mustavalkoinen filmi sisältää legendaarisen kohtauksen, jossa Harold Lloyd kiipeää pilvenpiirtäjän ulkoseinää katolle asti ja roikkuu seinäkellon jättiviisarissa (sama kuva on myös Sodankylän Elokuvajuhlien vuoden 2007 julisteessa vaatekaapin ovessani, heh). Elokuva ei vie paljon kiireisen aikaa, sillä se on vain 64 minuuttia pitkä. Pääosassa on Haroldin useammassakin komediassa esiintyvä, hänen itsensä mukaan nimeämä Harold-hahmo, joka on hänen kuuluisin luomuksensa: silmälasipäinen sympaattinen nörtti. Jotain elokuvan toimivuudesta kertoo se, että kämmeneni hikoavat aina kun näen Haroldin kiipeämässä seinää pitkin...

9. marrask. 2010

Suomenlinnan Café Vanillen terassilla

Kaurismäki x 2

Vietin sunnuntaina Aki Kaurismäki -päivän katsomalla mustavalkoiset elokuvat Boheemielämää (La vie de bohème, Suomi, Ranska 1992) ja Calamari Union (Suomi 1985). (Kiitos dvd-lainoista, Vilma!) Calamari Unionin olen nähnyt ennenkin kirjallisuustieteen opiskelijaporukkamme illanvietossa, mutta se tapahtui jo joskus 2000-luvun alussa, joten muistinvirkistys oli paikallaan.



Yllätyin siitä, että Boheemielämää oli ranskankielinen. Tarina kertoo, että näyttelijä Matti Pellonpää ei osannut sanaakaan ranskaa, vaan luki repliikkinsä aina paperista, joka saattoi olla teipattuna vastanäyttelijän otsaan. Suurin osa muista näyttelijöistä on ranskalaisia.

Elokuva on kuvattu Pariisissa ja se ei kerrankin perustu Kaurismäen omaan käsikirjoitukseen, vaan ranskalaisen Henri Murgerin näytelmään La vie de bohème jo vuodelta 1841. Kaurismäki on jälleen sovittanut tarinan ajattomaan kaurismäkeläiseen maailmaan, joka aina henkii 1950-lukua. Mainittakoon, että myös Giacomo Puccini on tehnyt Murgenin näytelmästä maailmaan kuulun oopperan La bohéme (1896). Murgenin näytelmä (ja myöhemmin siitä työstetty romaani) sopii hyvin Aki Kaurismäen aiherepertuaariin, koska se kuvaa epätoivoisen köyhää taiteilijaporukkaa Pariisissa.

Elokuva kertoo klassisesta taitelijaelämästä, johon kuuluvat köyhyys, viina, rakkaus, luovuus ja kuolema. Koirankin nimi on Baudelaire! Kaikki tapahtuu tietenkin taiteilijoiden mekassa - Pariisissa. Elokuvan päähenkilöt ovat kolme miestä: taidemaalari, säveltäjä ja kirjailija. Poissa ovat kuitenkin "ranskalainen" intohimo ja räiskähteleväisyys. Tilalla ovat "suomalainen" vähäeleisyys ja lakoninen huumori. Tarinassa on paljon nokkelaa dialogia ja kurjuudessakin on oma hohtonsa. Niin kuin aina, Kaurismäki kuvaa arjen rujoa kauneutta. Hänen katseensa on ilkikurinen mutta lempeä. Aki Kaurismäki on sanonut, että aina pitää olla heikoimpien puolella, ja sitä tämä elokuva on tarjotessaan äänen niille, jotka omistavat vain tyhjät taskunsa.



Calamari Unionin piti olla elokuva, josta on mahdotonta pitää, mutta siitä tulikin kulttileffa. En muistanutkaan, että elokuvassa esiintyy tuollainen joukko tunnettuja suomalaisia muusikoita (musiikkielokuvasta ei silti ole kyse).

Absurdissa tarinassa 15 Frank-nimistä miestä ja yksi Pekka lähtevät etsimään parempaa elämää eli aikovat vaeltaa Kalliosta Eiraan. Matka on täynnä vaaroja ja yksi kerrallaan miehet joko kuolevat tai harhautuvat muualle. Calamari Union oli Kaurismäen toinen pitkä elokuva.

Seikkailun miljöönä toimii Helsinki, ja legendaarisessa kohtauksessa porukka kaappaa itselleen metron. Tästä elokuvasta näkee, että niin ohjaajalla kuin näyttelijöillä on varmasti ollut poskettoman hauskaa keksiessään tarinaa. Idea on ollut hullu, ja on mahtavaa, että se on myös toteutettu! Lentävä lause seuraa toistaan. Jokainen kohtaus sisältää jonkun jekun. Elokuva ei ole pelkkää pelleilyä, vaan se on nimenomaan tehty kieliposkessa ja huolella. Tarinan voi nähdä myös metaforana elämän sattumanvaraisuudesta, lähes mahdottomasta yrityksestä kohota köyhyydestä parempiin piireihin ja niin ystävyydestä kuin ihmisten raadollisuudesta.

5. marrask. 2010

juhannusneito

Kun morsian rakastuukin häidensä floristiin



Tiedän, että olen helppo, mutta pitihän tämä dvd tilata netistä heti kun siitä kuulin... Amor yllättää (Imagine Me & You, Iso-Britannia 2005) on romanttinen komedia kahdesta nuoresta naisesta, jotka rakastuvat toisiinsa, vaikka toinen on jo miehen kanssa naimisissa.

Muistaakseni elokuva ilmestyi Suomessa suoraan dvd:nä. Onkohan syynä tähän vain se, että naisrakkaudesta kertova elokuva oli vielä viisi vuotta sitten liikaa Finnkinolle?

Luulisi, että tämä on pyörinyt Suomessa kankaalla ainakin Vinokinon ohjelmistossa? En ole ainakaan itse sitä nähnyt Vinokinossa, mutta se on voinut mennä minulta ohikin. Tässä välissä voin myös mainita, että missasin viime viikonlopun Helsingin Vinokinon kokonaan, kun ainoa elokuva, johon olisin ehtinyt, olikin loppuunmyyty.

Elokuvan juoni lyhyesti (ilman loppupaljastusta): Suloinen ja pirteä Rachel (Piper Perabo) on menossa naimisiin pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa. Kirkossa hän kuitenkin huomaa tuntemattoman nuoren naisen, jonka katse vie häneltä heti jalat alta. Kyseessä on floristi Luce (Lena Headey), joka on suunnitellut häiden kukka-asetelmat, ja joka on lesbo.  Rachel haluaa ystävystyä hauskan Lucen kanssa. Samanhenkisistä nuorista naisista tuleekin ystävät, vaikka kumpikin tuntee salaa vetoa toiseen. Itseään heterona pitänyt Rachel on pyörällä päästään, erityisesti kun hän on vielä tuore vaimo. Rachelin suhde mieheensä ei koskaan ole ollut rakkautta ensisilmäyksellä, vaan enemmänkin turvallista ystävyyttä.

Hienoa huomata, että homoseksuaalisuudesta on tullut jo niin normaalia, että se on valloittanut jopa perinteisen romanttisen komedian genren. Tässä on myös kerrankin hyväntuulinen tyttörakkauselokuva, ei aina vain tuskaa ja epätoivoista kaihoa... Sinänsä liikutaan turvallisilla ja heteroystävällisillä vesillä, että molemmat naispääosan esittäjät ovat perinteisen naisellisia mallikaunottaria ja mukana on myös paljon heteroparisuhteiden käsittelyä. Elokuva tuntuu olevan hiukan suunnattu terapiaksi perheille, joissa on lesbotytär, koska seksiä ei näytetä yhtään ja molempien naispäähenkilöiden vanhemmat ovat paljon mukana tarinassa ja he viisaasti tukevat tyttäriään näiden myllerryksissä.

Vähän tulee mieleen toinen romanttinen komedia, Kissing Jessica Stein jo vuodelta 2001, sillä siinä Jessica on pitänyt itseään täysin heterona ennen kuin ihastuu biseksuaaliin naiseen.

Elokuva on taattua Ealing Studiosin ja BBC:n laatua. Dialogi on nokkelaa ja hauskaa. Henkilöt ovat menestyneitä ja trendikkäitä "hipstereitä", jotka käyvät antiikkihuutokaupoissa ja katsomassa ilotulituksia ja kulkevat puistoissa värikkäissä kaulaliinoissa ja pipoissa. Vuodenaikana on romanttinen syksy, jolloin voi käyttää villapaitoja ja lämmittää käsiään höyryävän kahvikupin ympärillä. On myös alleviivatun romanttista,  että Luce työskentelee kukkien keskellä ja kertoo, mitä erilaiset kukkalahjat symboloivat. Monessa kohtaa käsikirjoitus kulkee turhan perinteisiä latuja, mutta toisaalta mikään kohta juonessa ei ole nolo. Epäuskottavaa on se, kuinka Rachel ja Luce menevät niin sekaisin toisistaan yhdestä vilkaisusta ja kuinka nopeasti he ystävystyvät (kuinka moni oikeasti pyytäisi tuntemattoman floristinsa kiitokseksi heille illalliselle?), ja että Rachel on todellakin niin "Barbie-hetero", että häntä on vaikea nähdä rakastumassa naiseen. Toisaalta henkilöhahmot ovat sympaattisia. Sivuhenkilöistä mainittakoon sulhasen paras ystävä Cooper, joka on villi, sikamainen, hauska ja pinnallinen naistennaurattaja, joka toimii vastakohtana kunnolliselle sulhaselle. Cooperin ylivedetty ikisinkkumieshahmo on vain jo niin moneen kertaan nähty tv-sarjoissa ja valkokankaalla, että haukotuttaa.

Vaikka kyseessä on tarina kielletystä rakkaudesta ja seksuaali-identiteetin murroksesta, niin elokuva ei ole ahdistava, vaan hyvin positiviinen. Eikös sitä sanotakin, että parhaissa tarinoissa käsitellään vaikeita aiheita kepeästi?


Tässä elokuvassa on paljon tunnelmallisia hetkiä.


Söpö musiikkivideo elokuvan biisistä The Way You Look At Me:
www.youtube.com/watch

Nyt kun olen alkanut laittaa quoteja leffoista, niin laitan tästäkin:

Luce: I met this girl... but she's with someone else.
Ella: Does she love you?
Luce: I don't know... no... yes... but it doesn't matter.
Ella: [gently caresses Luce's face] Oh... it's all that matters.

***

Edie: She's not just heterosexual, she's barbie heterosexual!

***

Heck: So, what about you? Are you married? Ever been married, ever going to get married?
Luce: No. No. Maybe now that the law's changed.
Heck: How do you mean?
Luce: Well, I'm gay.
Heck: [chuckles, then realizes that it's not a joke] Mmm... well done.


1. marrask. 2010

polkkatukka

Marilyn Monroe rikollisen viattomana heilana


 Lapsenkasvoinen, vasta 24-vuotias Marilyn Monroe Asfalttiviidakossa


Olin jo lähes kymmenen vuotta (!) odottanut, että näkisin Asfalttiviidakon, ja viimeinkin näin sen viime viikon torstaina valkokankaalta Orionissa. Asfalttiviidakko (The Asphalt Jungle, USA 1950) on John Hustonin ohjaus. Huston ohjasi myöhemmin muun muassa klassikot Kunnian Kentällä, Afrikan kuningatar ja Moby Dick sekä Marilyn Monroen viimeiseksi ja usein kehutuimmaksi elokuvaksi jääneen Sopeutumattomat (The Misfits, USA 1961).  

Jos Asfalttiviidakon haluaa nähdä Marilyn Monroen takia (kuten allekirjoittanut), niin elokuva tarjoaa siinä mielessä pienoisen pettymyksen, koska neiti esiintyy vain ja ainoastaan kahdessa kohtauksessa. Hän on jo nyt tavaramerkikseen tulleessa roolissaan naiivina mutta viehättävän herttaisena lapsinaisena, joka tihkuu viatonta seksikyyttä. Ensimmäistä kertaa taisin myös nähdä Marilynin arkisesti  veryttelypuvussa! Hänen esittämällään Angelalla on salasuhde ukkomieheen, joka voisi iän puolesta olla hänen isoisänsä, ja jota hän kutsuu hämmentävästi enoksi (Marilyn oli taas yksityiselämässään kuuluisa siitä, että kutsui eri miehiään lempinimillä dad, daddy, father ja papa...).

Asfalttiviidakko on myöhemmin moneen kertaa filmattu elokuva, joka perustuu W. R. Burnetten samanimiseen romaaniin vuodelta 1949. Elokuva kuvaa miehistä rikollisjoukkoa suunnittelemassa yhteistä ovelaa jalokivikeikkaa. Vaikka keikka onnistuukin, niin sen jälkeinen juonittelu pilaa kaiken. Synkkä tarina kuvaa ihmisten heikkouksia. Sanoma on vahvasti rikoksen vastainen ja kaikille filmin rikollisille käy surkeasti.

Elokuva jätti aika kylmäksi, mutta olihan siinä ihan tyyliä ja nokkelaa dialogia (joka tosin meni usein myös ohi, koska puhetta oli paljon ja Orionin näyttämässä versiossa ei ollut suomen kielistä tekstitystä). Jos pitää 1950-luvun herraintyylistä hattuineen, kravatteineen ja istuvine puvuntakkeineen, niin tämä mustavalkoinen elokuva on ilo silmälle. Jopa ryöstökeikalla tunnelista mentäessä miehet koomisen turhamaisesti pitävät hatut päässään, ja ryöstöä tehdessä on luonnollisesti aikaa myös polttaa sikaria. Naiset ovat myös tyylikkäitä, tosin ajan tapaan naisten kapea rooli on elokuvassa olla vain mieshahmojen tunteellisia ja itkusilmäisiä hempukka-heiloja, joilla on sellaisia nyyhkyromaaninimiä kuin Doll ja Angela... Persous naiskauneudelle on myös lähes kaikkien elokuvan miesten heikkous, joka vie heidät tuhoon.
Tämän julisteen täytyy olla paljon itse elokuvaa vanhempi, koska tässä julisteen ainoaksi kasvoksi on nostettu vuosia myöhemmin maailman kuuluisimmaksi näyttelijäksi kohonnut Marilyn, jolla on elokuvassa vain pieni sivuosa.

*** 

Doc Riedenschneider: Let's not stop. Wait till we get out of town, when we can do everything at once. Have a little meal, beer, a cigar. Go in comfort.
Frank Schurz, taxi driver: I can see you're a man who likes his pleasures.
Doc Riedenschneider: Well, Franz, what else is there in life, I ask you?

***

Angela Phinlay (Marilyn Monroe): Haven't you bothered me enough, you big banana-head?

26. lokak. 2010

polkkatukka

Elämä on kabaree!

 Liza Minelli ja se kuuluisa tuolitanssi
 

Jaksan sittenkin kirjoittaa kaksi päivitystä saman tien!

Näin viime viikolla myös (tällä kertaa ihan vain kotona, YLE Teemalta nauhoittamani) kulttielokuvan Cabaret (USA 1972), joka voitti aikoinaan hurjat kahdeksan Oscaria. Olen nähnyt kyseisen elokuvan myös dvd:ltä kaksi kolme vuotta sitten, mutta hyviä musikaaleja on aina hauska katsoa uudestaan niiden laulunumerojen ansiosta.

Elokuvan yksi päähenkilöistä on 1930-luvun Berliini, jossa oli villi, boheemi ja juhlimishaluinen ilmapiiri. On ironista, että tuo ulkomaalaisia, taiteilijoita, yliopistoväkeä, juhlijoita ja seksuaalisia vähemmistöjä puoleensavetävä kaupunki muuttui pian toisen maailmansodan sytyttyä ilottomaksi paikaksi, jossa vaalittiin puhdasveristä arjalaisuutta, kiellettiin monet taideteokset ja kabaree kokonaan, ja juutalaiset ja homoseksuaalit joutuivat kuolemaan keskitysleireille. Valtava muutos yhdessä hetkessä! Elokuva päättyy sydäntäkylmäävään peilikuvaan kabareen yleisöstä, joka on täynnä natsisotilaita. Tarina näyttää vapauden juuri ennen kuin se tuhottiin.

Elokuva perustuu Broadway-musikaalin, joka taas perustuu englantilaisen Christopher Isherwoodin menestysromaaniin The Berlin Stories (1946). Elokuvaa ennen Teemalla näytetty dokumentti Syntinen Berliini kertoi, että homoseksuaali Chistopher matkasi itse 1930-luvulla parikymppisenä puritaanisesta Englannista vapaamieliseen "homomekkaan" Berliiniin, jossa hän saattoi jo tuohon aikaan juhlia homoyökerhoissa. Sallyn esikuvan sanottiin olevan Christopherin berliiniläinen ystävä ja kämppäkaveri, joka oli myös kaunis ja hauska kabareetanssijatar (mutta kuulemma myös poliittisesti valveutunut älykkö, mitä kirja ja elokuva eivät tuo esiin). Sallyn hahmon takia paljon huomiota saanut ystävätär taas itse sanoi myöhemmin haastattelussa, että Sallyn esikuvana oli hänen uskoakseen peitellystä Christopherin silloinen poikakaveri (!), joka oli luonteeltaan samanlainen kuin tarinan hassu Sally, ja johon kirjan kertojamies (kirjailijan alter ego) rakastuu. Maailmanhistorian kaunokirjallisuus ja monet suosikkielokuvat olisivat erinäköisiä, jos kaikki homoseksuaalit taiteilijat olisivat uskaltaneet ja voineet niissä kertoa kokemistaan tai haaveilemistaan rakkaussuhteista, eivätkä aina verhota niitä heteroseksuaaliseen kaapuun...

Cabaret kertoo kabareetaiteilijasta Sally Bowlesta, joka poliittisesta ymmärtämättömyydestä huolimatta on ihastuttava - ja ristiriitainen -olento. Hän on seikkailijatar, joka ei halua asettua aloilleen. Elokuva kertookin lyhyestä romanssista Sallyn ja hänen kämppiksekseen muuttavan englantilaisen nuoren akateemikon ja kirjailijan Brianin välillä. Kaksi hyvin erilaista ihmistä rakastuvat - spontaani berliiniläinen villikko ja intellektuelli, jähmeä britti. Vähän niin kuin saksalaisessa vuoden 1930 kabaree-elokuvassa Sininen enkeli, jossa läpimurtoroolinsa teki Marlene Dietrich

Cabaretissa puhuttiin aikanaan rohkean paljon seksistä, ja seksi ja elämästä nauttiminen ylipäätään ovat osa elokuvan henkeä. Sallyn hurmaava, sydämellinen ja flirttaileva mutta myös sitoutumiskammoinen, rikkaiden miesten perässä juokseva ja itsekäs hahmo (ja koko elokuva) tuovat mieleen Audrey Hepburnin tähdittämän Aamiainen Tiffanylla (1961).

Sallyä esittää sensuelli Liza Minelli, jonka (elokuvaan itse keksimistä!) superpitkistä kauheankauniista tekoripsistä tuli kuuluisat ja Cabaretin tavaramerkki. Aikaisemmin kabareelaulajat oli elokuvissa esitetty kiharahiuksisina blondeina (kuuluisimpana Marilyn Monroe ja Marlene), mutta Liza Minelli teki hitiksi mustan polkkakampauksen. Minelli kertoo dokumentissa, että hän oli aluksi ajatellut esiintyä perinteisenä blondina laulajattarena, mutta hänen historian professori isänsä oli neuvonut hänelle, että tumma polkkatukka oli tyypillinen kabareetähdillä 1930-luvun Berliinissä. 

Elokuvan kabaree-esitykset ovat hienoja ja tukevat hyvin juonta. Tanssijat ovat rappioromanttiseen tyyliin vähän homssuisia ja suttuisia. Tanssit ja laulut käsittelevät samoja aiheita, joita elokuvassa sillä hetkellä tapahtuu - Sallyn alun vapauden julistamista, rakastumista, rahaa, kolmiodraamaa, natsismin nousua, suvaitsevaisuutta. Kabaree on hyvin läheinen sukulainen nyt Suomessakin pinnalla olevalle (neo-)burleskille, josta puuttuu vain kabaree-esityksille ominainen laulaminen.

Mitä tässä voi elokuvasta muuta sanoa kuin: ihana, hupsu ja värikäs!

prinsessaleikki

Kun herra Ei-Kukaan saa kaiken



 

Katsoin pari päivää sitten Tennispalatsissa elokuvan (joka jäi minulta väliin Rakkautta&Anarkiaa -festareilla) Mr. Nobody (2009). Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Jaco Van Dormael, joka ei aikaisemmin ole ollut kovinkaan paljon suuren yleisön tiedossa, mutta on nyt tehnyt todellisen läpimurron.

Jo ajatus tämän elokuvan juonen selittämisestä uuvuttaa, koska se on niin monimutkainen ja monitahoinen ja rikkoo tavanomaista juonen käsitettä. Ehkä helpointa on sanoa, että juoni muistuttaa David Lynchin elokuvia, vaikka ei ole ihan yhtä unimainen eikä synkkä.

Tarinan keskiössä on Mr. Nobody, Nemo, joka tarinan alussa 118-vuotiaana on maailman vanhin elossa oleva ihminen, joka tulee vielä kokemaan kuoleman vanhuuteen (koska tulevaisuudessa on kehitetty keino uusia soluja ikuisesti). Tulevaisuuden maailma on muuten täynnä hupaisia yksityiskohtia tieteen kehityksestä, kuten ihoon upotetut mikit ja jokaisen mukanaan kantamat omat kantasolupossut. Pääroolissa on sielukaskasvoinen ja kaunis Jared Leto. Palaamme Mr. Nobodyn muistoissa käymään läpi hänen koko elämänsä, jopa aikaan Taivaassa vielä syntymättömänä lapsena. Muistot ovat irrallisia välähdyksiä eri hetkistä ja tarina näyttää useita rinnakkaisia mahdollisia elämiä, jotka Mr. Nobody olisi voinut eri valinnoilla elää.

Elokuvan yksi pääsanomista on, että elämä on valintojen tekemistä. Meillä on AINA valinnanvaraa. Kun valitsemme, joudumme väistämättä sulkemaan useita muita mahdollisuuksia ja mahdollisia kohtaloita pois. Siksi oikeastaan valinnat tuntuvat mahdottomilta. Emme koskaan voi varmasti tietää, mikä on paras vaihtoehto. Vaikka Mr. Nobody yhdessä kohtaa näkee, miten hänelle käy eri valinnoissa, niin edes tieto ei helpota valitsemista. Jokainen vaihtoehto sisältää kuitenkin niin hyvää kuin pahaa. Elokuva kietoutuu mahdottoman valinnan kohdalle, kun Nemon vanhemmat eroavat ja hän joutuu lapsena valitsemaan, kumman vanhemman mukaan lähtee. Tärkeitä teemoja on myös ajan käsite ja se, että kaikki mitä tapahtuu vaikuttaa kaikkeen ("perhosvaikutus").

Päähenkilön nimi ei ole sattumaa. Nemo tarkoittaa latinaksi "ei kukaan". Nemo sanookin elokuvassa häntä haastattelevalle lehtimiehelle, ettei ole kukaan. Ihmisellä on aina menneisyys ja nykyisyys, mutta Nemolla ei niitä oikeastaan ole, koska hän ei koskaan osaa valita, vaan voi tässä fantasiassa elää kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Nemo-nimeä on käytetty taiteessa paljon, ja mieleen tulee muun muassa vanha sanomalehtisarjakuva Pikku Nemo Höyhensaarilla (Little Nemo in Slumberland), joka tapahtuu unimaailmassa.

Rakkaus on elokuvassa vakava asia, ja eniten tilaa Nemon elämän kuvauksissa annetaan hänen rakkaussuhteilleen - aluksi lapsena rakkauteen vanhempiin ja myöhemmin naisiin. Nemon vaihtoehtoisissa elämissä kaikissa hänellä on vain yksi rakkaus, se ensimmäinen ja viimeinen. Jossain pienessä mielessä elokuva on "katolilainen", sillä rakkautta käsitellään yksiavioisena ja nimenomaan biologisena suvunjatkamisviettinä miehen ja naisen välillä. Elokuvan rakkauskäsitys on myös äärimmäisen romanttinen, koska Nemolla ei ole irtosuhteita, kevyttä deitteiluelämää tai lyhyitä romansseja, vaan ensimmäinen rakastuminen johtaa heti avioliittoon. Ja jos Nemo 17-vuotiaana menettää rakastamansa tytön, niin hän ei vuosienkaan aikana rakastu kehenkään muuhun, vaan uhraa koko muun elämänsä löytääkseen tytön (ja tyttö hänet!).

Mr Nobody on renessanssimaisen runsas elokuva, jossa dramaattiset kohtaukset, suuret filosofiset kysymykset ja pohdinnat, maalauksellisen kauniit kuvat ja huikeat visuaaliset kokeilut kameralla seuraavat toinen toistaan kuin ilotulituksessa. Tässä elokuvassa riittää purtavaa useammaksi katselukerraksi. Tarina kyseenalaistaa koko olemassaolomme ja laittaa pohtimaan, mitä aika, elämä, yksilö ja maapallo todella ovat. Leffan katsomisen jälkeen on pyörällä päästään ja hämmentynyt ja tuntuu, ettei mistään arkisesta voi vähään aikaan keskustella. Elokuvan teemoista riittää ainakin keskusteltavaa leffakumppanin kanssa.

 Kolme herttaista pikkutyttöä, jotka asuivat lapsena Nemon naapurissa, ja joista kaikkien kanssa hän menee aikuisena naimisiin vaihtoehtoisissa eri elämissään. Tosin nykyajan sarjamonogamian ja avioerotilastojen valossa Nemohan olisi joka tapauksessa voinut naida kaikki kolme tyttöä yhden elämän aikana...

19. lokak. 2010

polkkatukka

Kohtalokas romanssi



Katsoin eilen YLE Teemalta digiboxille tallentamani Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Notorious - Kohtalon avain (USA 1946). Elokuvaa pidetään yhtenä Hitchcockin parhaimmista, ja ainakin itse muistan nähneeni viinikellari-kohtauksen aikaisemmin, varmaan jollain elokuvatutkimuksen luennolla tai jossain Hitchcock-dokumentissa.

Notorious kuuluu näköjään Hitchcockin Siniparta-sarjaan, koska elokuvassa on kyseiselle sadulle tyypilliset elementit: kartano, utelias ja kaunis sankaritar, pelottava vanhempi rikas aviomies, kielletty huone (viinikellari) ja avain, jota sankaritar ei saisi käyttää mutta hän tietysti käyttää.

Viinikellari-kohtaus on hermostuttava, mutta muuten elokuva ei ole erityisen pelottava. Sen ikärajakin on hurjat kolme vuotta, heh.

Kuten film noirissa usein, kyseessä on ennen kaikkea kertomus kohtalokkaasta naisesta sekä raastavasta rakkaudesta, jonka täyttymyksen tielle on kasattu esteitä. Päähenkilö, saksalaistaustainen nuori nainen Alicia (naapurityttömäinen Ingrid Bergman) saa komean amerikkalaisen poliisin Devlinin (Cary Grant) vahtijakseen kun Alician isä tuomitaan maanpetoksesta vankilaan 20 vuodeksi. Alicialla ei näytä olevan työpaikkaa. Devlin houkuttelee Alician kanssaan Rio de Janeiroon ja ryhtymään vakoojaksi, jotta poliisi saa kiinni Alician isän natsimieliset ystävät. Alician ja Devlinin välille syttyy romanssi. Devlin ei kuitenkaan millään usko "huonomaineisen" Alician tunteiden olevan aitoja. Vakoojaksi ryhtynyt Alicia joutuu menemään naimisiin isänsä vanhan ystävän kanssa paljastaakseen tämän hämäräpuuhat.

Elokuvan alkuperäinen nimi Notorious (= pahamainen) viittaa Aliciaan, joka on paennut perheongelmiaan juomiseen ja lyhyisiin romansseihin. Elokuvan alussa Alicia jopa ajaa autoa yöllä humalassa, ja nykykatsojaa hirvittää, että poliisi-Devlin sallii sen. Muuten nykyperspektiivistä katsoen Alicia on aika tavallinen tyttö, ei mitenkään hunningolla oleva, vain tavallista hienostuneempi käytöstavoiltaan ja tyylikkäämpi pukeutuja. Tarina käsitteleekin myös ennakkoluuloja ja pelkoja rakkauden edessä. Lisäksi filmi sisältää paljon nokkelaa ja hauskaa dialogia. 
 
1940-luvun häveliääseen tyyliin elokuva ei puhu seksistä eikä varsinkaan näytä mitään siihen viittaavaakaan, mutta tuntuu silti hurjalta, että Alicia on selvästi valmis menemään jopa aviovuoteeseen pelkästään työkeikan vuoksi. Siinä mielessä elokuva tuntuu rohkealta jopa nykyperspektiivistä -  vakoojatar myy sekä yksityiselämänsä että vartalonsa isänmaansa hyväksi.

Elokuva on myös hivenen feministinen,  koska Alicia on itsevarma (tosin myös eksyksissä oleva) seikkailijatar, joka pitää niin miehistä kuin viinistä, mikä ei tuohon aikaan ollut naiselle sopivaa käytöstä.

Hitchcock ohjaa kameraa mallikkaasti ja elokuvassa nähdään monia aikanaan uraauurtavia kuvakulmia ja kameran kieputuksia, esimerkiksi kuinka kuva hämärtyy kun Alicia on myrkytetty.
kohtalokas kaunotar Ingrid Bergman ja kielletyn huoneen avain

Alicia: This is a very strange love affair.
Devlin: Why?
Alicia: Maybe the fact that you don't love me.

*****

Alicia: There's nothing like a love song to give you a good laugh.
 
**** 
Alicia: This fog gets me.
Devlin: That's your hair in your eyes.

****

Alicia: Say it again, it keeps me awake.
Devlin: I love you. 
 

Edelliset 10